020910

Istuimme kaksikerroksisen kivitalon katolla. Aurinko oli jo laskenut ja taivas oli musta, harmaa, sateinen. Niinkuin minun mielenikin. Voinko minä luottaa sinuun.

Pidit hellästi sormistani kiinni, aivan kuin varmistaaksesi etten katoa minnekkään. En minä ollut katoamassa, mutta sinä olit. Tiesin sen.

Hiljaisuus päättyi. "Jos minä lähden pois täältä, tuletko sinä mukaani?" Hän katsoi minua ja nyökkäsi hymyillen. En kuitenkaan tehnyt elettäkään noustakseni. 

"Jos minä jään tänne, jäätkö sinä kanssani?" Jälleen nyökkäys. Miksi en vieläkään voinut uskoa?

"Jos minä hyppään alas, hyppäätkö sinä minun kanssani?" Silloin hän otti käteni omaansa ja katsoi minua suoraan tummilla silmillään. "Milloin mennään?", hän kysyi pilke silmäkulmassaan. Silloin tiesin, että hän on se.