Vielä viimeinen kerros ripsiväriä, sitten olen valmis. Ei. Hiukan hiuslakkaa, jotta sekainen nuttura pysyy. Heitän tennarit jalkaani ja menen rappukäytävään. Tilaan hissin ja katson kuinka se hitaasti tulee alaspäin. Jännitys kipristelee mahaani.
Tarkastelen peilistä ulkonäköäni ja sipaisen vaaleanpunaista huulikiiltoa huulilleni. Olen valmis.
Ilma on edelleen lämmin, aivan samalla tavalla kuin se on ollut lähes jokaisena päivänä viimeiset kahdeksan viikkoa. Olen ollut samanlaisessa tilanteessa niin monta kertaa aiemmin. Miksi se kuitenkin tuntuu joka kerta uudelta?
Laitan kuulokkeet korvikkeelle ja lähden kävelemään. "Rintaa pakottaa, sydän tahtoo lentää, nousta tuulen selkään, vaikka sylis on samettia ja maailma on asfalttia". Hypähdän vesilammikon yli ja tarkastelen nopeasti kuvani viereisen Volvon ikkunasta.
Mietin miten vastaisin jännittävällä ja kiinnostavalla tavalla kliseiseen kysymykseen jolta ei voi välttyä : mitä teit lomalla?
Suunnittelen pitkät ja rönsyilevät vastaukset, joidenka ei pitäisi jättää kuulijoita kylmäksi. Tiedän kuitenkin, etten tule sanomaan mitään siitä mitä olen suunnitellut. En ole koskaan ennenkään tehnyt niin.
Kuuntelen jälleen mitä muut vastaavat.
Niin olen aina tehnyt.
Astelen koulunpihaan ja näen tuttuja kasvoja. Kukaan ei huomaa minua. Ihmiset ovat innoissaan toistensa näkemisestä, halailevat ja nauravat. He ovat ikävöineet toisiaan. Minut huomataan. Pysähdyn kun he hyppäävät kaulaani. Minullakin oli ikävä heitä.
Ensimmäinen päivä on aina tärkeä, vaikka kukaan ei sitä ääneen sanokkaan. Kaikki miettivät asiaa itsekseen; se on kuin antaisi itsestään uuden ensivaikutelman.
Ensimmäisessä päivässä on aina jonkinlaista lohdullista toivoa siitä, että tänä vuonna kaikki voisi vihdoinkin muuttua.
Huomenna kuitenkin olet jälleen siinä samassa roolissa missä olet ollut aina ennenkin. Kuuntelijana, lohduttomana ja yksin.
